tiistai 26. lokakuuta 2010

Novelli: Kuolemaantuomittu mies

- Tiesitkö, että siihen ei välttämättä kuole näinä päivinä. Ja täällä sanotaan, että nykyisillä lääkkeillä sitä pystytään pitkittämään aina vanhuuteen asti.

- Martin! Lopeta jo se lukeminen. Ei sinulla sitä ole. Sinähän olet arvostettu lääkäri, hyvä mies! Mies parhaimmassa iässä. Jätä tuollaiset huolet vain niille köyhille afrikkalaisille.

Mies sulki kannettavan tietokoneensa ja tuijotti seinään.
Ruskeissa silmissä kimmelsi pilke, joka oli hyvää vauhtia muodostumassa kyyneleeksi. Hän, kylmänrauhallinen lääkäri. Monet potilaat hoitanut rutiininomaisesti. Nähnyt kyyneleet, epätoivon ja vakavat sairaudet. Työpäivän päättyessä pakannut laukkunsa, riisunut takkinsa ja ajanut sen enempiä miettimättä kotiin.  Eihän hän ollut koskaan kuvitellutkaan, että unohtaisi käsineensä rynnätessään hoitamaan vakavasti loukkaantunutta potilasta. Haava kädessään. Asettaen itsensä riskialttiiksi. Miten hän voisi unohtaa.Tietäen, että potilas oli sellainen;
HIV-positiivinen.


Nuori kaunis nainen käveli vaalean marmorilattian poikki takaisin ranskalaisella sohvaryhmällä kalustettuun olohuoneeseen. Hän katsoi mieheen vetoavasti, ja tämä nousi huokaisten ylös.  Jokainen askel tammiportaita pitkin yläkertaan oli toistakin raskaampi.
Iso kaksikerroksinen talo, valkoinen aitaus ja suihkulähde pihalla.
Kaksi parveketta merelle, yksi terassi puistoa kohti.
Kaunis kihlattu, häät kahden kuukauden päästä.
Koira ja kolme kissaa.
Nousu-ura yhtenä Meilahden sairaalan arvostetuimpana lääkärinä.
Pianon päällä rivi valokuvia reissuista; Afrikassa telttalääkärinä.
Bahama-saarilla kahlaamassa rantavedessä aurinkolasit ja pepsodent-hymy päällä, peukalo pystyssä.
Thaimaassa buddha-temppelin juurella paikallisten munkkien kanssa.
Katin vierellä sukset jalassa hymysuin Alpeilla.
Katin ja hänen kihlajaisensa Venetsiassa.
Kunniamerkki kansainvälisestä avustustyöstä ja purjehdusseuran diplomi.
Ja ehkä HIV-positiivinen.

Kolmen kuukauden kuluttua hän asteli ulos lääkärin huoneesta lasittunein silmin. Ovi jysähti kiinni.
Kati nosti päätään ja loi huolestuneen, kysyvän ilmeen.
Martin ei sanonut sanaakaan, nyökytti vain hiljaa päätään. Jokaisella nyökäytyksellä kyyneleet nousivat pinnemmalle tippuakseen.
Kati nousi ylös, käveli miehen luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

Kuukauden päästä Kati laski kätensä ovenkahvalle ja käveli ulos ovesta, jättäen sormuksen pöydälle ja pahoitellen kyynelsilmin.
- Kati, ole kiltti... Miettisit vielä...
- Martin-rakas, ethän sinä voi olettaa minun eläväni elämäni miehen kanssa, joka tulee kuolemaan joka tapauksessa. Se ei vain loppujenlopuksi ole kannattavaa kenenkään osalta.
- Kuolemaan jokatapauksessa? Kaikkihan me kuolemme joskus! Sitä paitsi tällä säännöllisellä lääkityksellä pystyn elämään lähes yhtä pitkään kuin muutkin...
- Olen pahoillani.

Seuraavien kuukausien aikana hän kävi töissä, suoritti tehtävänsä rauhallisesti ja hoiti asiansa, mutta vajosi aina synkkyyteen kääntäessään autonavainta ajaakseen kotia kohti.
Hän suostui näkemään vain harvoja, valittuja ihmisiä.
Ensimmäisen viikon aikana hän murtui kirjaston portailla ja kertoi Marialle - lapsuudenystävälleen ja kolleegalleen.
- Voi Martin. Muistahan nyt kuitenkin, että sinä olet ainutlaatuinen yksilö, jollaista ei ole toista. Ei mikään tauti muuta sitä. Ja voithan sinä yhä matkustaa lähes kaikkiin suosikkimaihisi.

Maria ei lähtenyt. Kuukaudenkin päästä hän tuli yhä hakemaan Martinia kahville.

Seuraavien kuukausien aikana Martin törmäsi yhtenään ruokakaupassa Katiin, joka oli palannut yhteen lukioaikaisen poikaystävänsä kanssa. Terveen miehen kanssa.
Marian käsi oli yhä paikalla taputtamassa miestä olkapäälle ja ohjaamassa seuraavalle ruokaosastolle.

Noin vuoden päästä Martin istui keittiössä lukemassa Helsingin Sanomia, Marian heräillessä.
Helsingin Sanomissa oli pieni artikkeli miehestä, joka oli vastikään jäänyt raitiovaunun alle Helsingin keskustassa. Jo tuntomerkeistä Martin osasi aavistaa pahinta, ja huokaisi.

Seuraavana päivänä, kahden pitkän vuoden jälkeen, koputuksen ja oven takaa löytyi Kati. 
Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän palasi vanhoille seuduille lähtönsä jälkeen.
Martin nojasi ovenseinämään ja katsoi hiljaa Katia, joka katseli kenkiänsä.
- Minä vain.... Kati aloitti hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten.
- Tiedän.
- Tuota, jos minä sitä vanhaa vaasiani... niihin hautajaisiin...
Jos se on vielä tallella siellä ullakolla...
Hän loi katsahduksen Martiniin. Mies seisoi ovella yhä samanlaisena kuin oli aina seissytkin.
Talo oli pystyssä ja ura yhä nousussa.
Eteiseen astellut Maria, Martinin nykyinen vaimo, näytti rakastavan häntä taudista huolimatta.
Martin oli selvästi löytänyt tosirakkauden.
Maria ei todennäköisesti seisoisi siinä tällä hetkellä, jos Martin ei olisi saanut tautia.
Martin ei ehkä koskaan saisi tietää, kuinka syvästi Kati tosiasiassa häntä rakastaisi vakavan paikan tullen.
Hän ja Martin olisivat nyt naimisissa.
Kati loi jälleen katseensa jalkoihinsa.
Vaikka mies kaksi vuotta sitten oli rukoillut ja anellut Katia jäävän, Kati tiesi nyt sydämessään että rukoileminenkaan ei saisi Martinia ottamaan häntä takaisin enää koskaan.

Kati seisoi ovella hartiat lysyssä ja oli jo kääntymässä poispäin,
kun Martin avasi ovea ja viittoili häntä astumaan sisään.
Kati astui varovasti entiseen taloonsa ja katsoi nöyrästi Mariaan.
Hän otti takin pois ja istuutui hiljaa valkoisen design-pöydän ääreen.
Martin toi hänelle teekupin ja sanoi:
- Otan osaa. Ehkä ei olisi kannattanut sitoutua mieheen, joka tulee joka tapauksessa kuolemaan.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Runo naisesta, joka ei kelvannut

Minä olen nainen, joka katsoi jokaisen entisen rakastajan solmivan valansa toiselle.

Minä olen se kiltti ystävä, joka kaihoisasti seurasi ensirakkautensa naivan toisen kokeneemman.

Minä olin se nainen, joka istui hiljaa eturivissä seurana ystävän, katsellen hiljaisesti jumalaisen komeuden muodostelmaa, joka sydämensä avasi toiselle.

Se nainen, joka seisoi kirkon takaovella ja laski portaille hiljaa ruusun kuin hautaseppeleen, sen yhden jota en koskaan saanut, kävellessä kohti alttaria, ja samalla pois viimeisistä toiveenrippeistäni.

Minä olen se nainen, joka sinua ilmeettömästi katsoi kun loit sen kauan kaipaamani katseen sille toiselle. Tiedätkös, huusin sisimmässäni.

Kättelin heitä jokaista onnitellen, haluten en koskaan päästää irti.
Se olen minä, joka nielee kyyneleensä ja kätkee sen kaiken ystävällisen ja rohkaisevan hymyn taakse.

Mutta minä olen yhä se nainen, joka hiljaa astuu tyhjään kappeliin, luo katseen Neitsyt Marian patsaaseen ja kysyy: "Miksi en minä saanut kertaakaan olla se, joka katsoi tätä samaista patsasta itkien onnen kyyneliä, edessään yksi niistä miehistä joita rakastin."

Valkoinen Simpukka ( tärkeä esine-tehtävä )

Muovasi maailma aikojen alussa kalkista ja helmiäisestä pienen teoksen.
Antiikin jumalattaren kyynelistä se valmistui Aasian ja Euroopan rajoille, Välimeren mutiin ja syvyyksiin.

Välimeren suolaiset aallot huuhtoivat sen rantaan, näyttäen simpukalle Turkin vihreiden maustevuorten kohoavan, sekä auringon osuvan toisella rannalla Kreikan karuille kukkuloille.

Pieni simpukka sai kuulla apostolien tarinat ja nähdä sandaalien hiertämät jalat vuoristoteillä Kreikassa.
Se sai nähdä suuren Bysantin nousun ja kukoistuksen, tallautua milloin keisarien, milloin sulttaanien sotaisten jalkojen alle.
Se sai kokea muiden simpukoiden painon alimmaisena kreikkalaisen oliivikauppiaan laatikossa, matkata kauppalaivojen mukana Turkin maalle basaarien kivien ja pölyn sekaan, josta sen noukki köyhä kauppiaanpoika heittääkseen sulttaanin tyttären ikkunaa vasten öisin, tavatakseen salaa.

Simpukka jos kuka oli oppinut puolueettomaksi kahden mantereen välillä,
siirtyessään mausteiden tahrimista käsistä toisiin, ollen epätoivoisten rakastuneiden toistensa kosketusta kaipaavien käsien ainoana yhteisenä kosketuksen kohteena,
toisena vuonna taas koristeena valkoisen kalkkikivitalon seinällä, nähden kreikkalaisen äidin kyyneleet leipätaikinaa leipoessa.

Satojen vuosien jälkeen nuori tyttö poimi pienen simpukan Kreikan saaren kivikkoiselta rannikolta, näyttäen sitä tummalle ruskeasilmäiselle nuorelle miehelle jonka silmissä loisti pilke.
Myöhemmin mukana pohjoiseen viety simpukka seisoi pöydällä koristeena, muistuttaen matkasta ja tunteista.
Mutta mekö kutsumme itseämme kaikennähneiksi matkaajiksi ja vuosisadan rakkaustarinan kokeneiksi?
Pienen simpukan lojuessa hiljaa laatikon pohjalla, pienenä matkamuistona.